Kun sitten sain kirjastokortin Kustaa Hiekan lukutupaan, kannoin kassikaupalla kirjoja kotiin ja käsikirjastossa tutkin Grimbergin historian kirjoja haaveillen joskus vielä matkusavani Egyptiin pyramideja tutkimaan.Kotona luin kirjahyllystä varmaan useimmat kirjat sitten myöhemmin.

Yleensä lukemiseeni ei puututtu, joskus iltaisin käytiin huomauttamassa, ettei liian myöhään saa lukea.Mutta mukava kirja piti lukea loppuun yhtä kyytiä. Kerran sitten jäin kiinni. Naapurillamme rovastilla oli tapana silloin tällöin lauantaisin tulla äidin lämpimille karjalanpiirakoille ja niinpä hän kerran kysyi, onko joku kipeänä. Hän oli herännyt keskellä yötä ja nähnyt meillä valoa vielä kahden aikaan

. Minä siis herkuttelin kirjoilla. Lukemiseen tuli sitten muutos, kun yliopistolla kielten opiskelijana piti tutustua kunkin maan kirjallisuuteen ja piti analysoida teoksia.Inhosin analysointia. Kun opintojen jälkeen otin kirjan käteen, aloin heti analysoida. Se jäi siis ns. päälle, nautinto lukemisesta kärsi huimasti. Lopetin lukemisen muutamaksi vuodeksi, kun dekkariakin lukiessa aloin miettiä muuta kuin juonta. Perhe alkoi ostaa lahjaksi runoteoksia toivoen, että vähitellen pääsisin irti.

Nykyisin iän mukana aihepiirit ovat selvästi muuttuneet muistelmien, elämäkertojen, historiallisten romaanien ja matkakirjojen suuntaan. En enää mielelläni osta kirjoja, sillä meillä on kaikki kirjahyllyt täynnä, varmaan sata metriä kirjoja. Nyt kirjasto on lukijan aarrekammio.
 

Vaan paljonko voikaan yksi ihminen.

Lastaanko sinne -

pyytämisen sijaan enemmän antamista,

kaunan sijaan enemmän anteeksiantoa,

ennakkoluulon sijaan suvaitsevaisuutta.

hymyäkö enemmän kuin murjotusta.

Ottaisinko ystäviin useammin yhteyttä kuin he meihin

ja osaisinko kuitenkin välttää maanvaivana olon.

Kuuntelisinko enemmän kuin puhuisin itse.

Muistelenko mielipahalla heitä, jotka tahtoivat loukata

vaiko ymmärtäisin ja unohtaisin.

Olisinko välinpitämätön apua tarvitsevia kohtaan

vai huomaisinko heidät ja auttaisin.

Kulkisinko kiusatun ohi

vai rientäisinkö avuksi.

Olisiko minulla siihen riittävästi oikeamielisyyttä, rohkeutta.

Osaisinko surussa lohduttaa oikealla tavalla

ja löytää oikeat sanat tai olla hiljaa vierellä.

Mahdanko mitään maailmassa tapahtuville kauheuksille.

Päivittelyn sijaan voisin edes hiljaa rukoilla.

Jaksanko enää uskoa parempaan maailmaan.

Voinhan edes toivoa.

Sirkka

Historia toistaa itseään, ajanlaskun alkupuolella 300-400-luvulla oli suuret kansainvaellukset.

Joku sanoikin, että vielä sekin tapahtuu. Ja nyt meillä on . Hädissään miljoonat ihmiset jättävät kotinsa pelastautuakseen.

Ehkä minun pieni kaarnalaivanikin voi jotain tehdä. Mutta tarvitsemme myös ison sillan vastaanottamaan. Sen rakentamiseen tarvitaan taloudellisten resurssien lisäksi pilareiksi lämmintä hymyä, ystävällistä katsetta, lempeitä ajatuksia, kannustavia sanoja ja arvostusta

Kaarina.

KAARINA

Pari kertaa olen varovaisesti astellut sinne sisään. Siellä on tupa ja makuuhuone, vielä jonkun verran kalustettukin. Makuuhuoneen seinällä on kuva nuorestaparista. He siis ovat olleet mökin asukkaat. Kylän vanhoilta naapureilta saan vähän tietoa näistä ihmisistä. He ovat olleet nimeltään Hilma ja Alfred. Hilma on ollut kylän pyykkäri, kulkenut taloissa pesemässä isot pyykit. Kun taloissa oli pitoja, häitä tai hautajaisia hän toimi pitokokin apuna. Alfred oli ammatiltaan muurari. Hän on oletettavasti muurannut minunkin mökkini hellan ja muurit.

Näen heidät mielessäni kalassa viereisellä Vanajavedellä. Kala mahtoi olla heidän tavallista ruokaansa, sillä tontilla ei ole ollut navettaa. Kesällä pari kolme kanaa tepasteli pihalla ja lammas oli lieassa tontin reunalla. Se piti nurmikon kunnossa ja oli muutoinkin helppohoitoinen. Syksyllä se teurastettiin ja lihat suolattiin. Villojakin siitä sai .

Hilma oli hyvin lapsirakas. Hänen onnettomuutensa oli, etteivät he saaneet lapsia. Naapurin lapset juoksivat usein hänen luokseen juttelemaan ja silittelemään heidän kissaansa. Nyt vanhoina he muistelevat mielihyvällä ystävällistä Hilma-tätiä.

Hilma ja Alfred olivat vielä alle kolmekymppisiä, kun syttyi kansalaissota. Ammattinsa puolesta pieneläjinä Alfred olisi värvätty punaisten puolelle rintamaa. Hän ei halunnut sotia kummankaan puolella. Hän oli rauhan ihminen ja tyytyväinen elämäänsä. Pariskunta pakkasi ruokatarpeita mukaansa reppuihin ja koreihin sekä lämpimiä vaihtovaatteita ja taivalsivat kauas Hattulan metsiin, paikkaan, jonne ei ollut enää polkuakaan. Siellä oli vielä pystyssä yhden manan majoille menneen sukulaisen tönö. Siellä he yrittivät tulla toimeen parhaansa mukaan niin kauan kuin sotaa kesti. Niin he onnistuivat välttämään kauhean sodan ja saivat palata kotiin, rakkaaseen mökkiinsä.

Alfredin kunto oli kuitenkin heikentynyt noissa huonoissa oloissa ja heikoissa ruoissa. Hän alkoi yskiskellä ja valitella rintaansa. Jaksoi kuitenkin vielä muutamia vuosia käydä muuraamassa. Kerran kotiin palatessa hän oli niin huonossa kunnossa, että täytyi mennä lääkärille. Vaiva osoittautui keuhkotaudiksi. Siihen hän menehtyi 40-vuotiaana. Hilma jäi yksin asustamaan mökkiä ja eli yli 60-vuotiaaksi.Mökki jäi sen jälkeen tyhjilleen, koska lapsia ei ollut. Ei ollut myöskään läheisiä sukulaisia. Kukaan ei teettänyt perunkirjoitustakaan eikä kukaan näin ollen omista paikkaa. Sitä ei tavallaan ole olemassa. Odotan ja pelkään tilannetta, jolloin katto sortuu lopullisesti lumen painosta ja jäljellä on sekalainen lautakasa.

En voi välttää tunnetta kaiken katoavaisuudesta, kun pysähdyn katsomaan, mitä mökille kuuluu. Siinä on mukana surua ja kaihoa. Tulee mieleen Saarnaajan sanat: Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta. Sukupolvi menee, sukupolvi tulee, mutta maa pysyy ikuisesti. Tuo vanha puutarhatontti säilyy ja vielä joskus siinä on hoidettu puisto tai perunamaa. Jonain päivänä siinä on pieniä lapsia leikkimässä ja Hilma ja Alfred hymyilevät taivaassa.

Sirkka

Myöhemmässä nuoruudessa nuortenkirja ILOINEN TYTTÖ oli lempikirjani. Päähenkilö orpotyttö Pollyanna haluaa kaikesta löytää hyvän puolen. Hän oli saanut orpojen auttamisjärjestöltä lahjaksi kainalosauvat, vaikka oli tietysti toivonut jotain hauskaa ja kaunista kuten esimerkiksi nuken. Järjestöllä ei kuitenkaan ollut muuta annettavaa. Ensin tuli pettymys, mutta sitten hän  oivalsi: - Minähän voin olla iloinen siitä, etten tarvitse kainalosauvoja. Siitä alkoi iloisten puolien löytämisen leikki ihan kaikessa. Luulen, että aloin leikkiä tuota leikkiä itsekin, ainakin jonkin aikaa. Nyt vanhuudessa se on muuttunut kiitollisuusaiheiden etsimisleikiksi. Realistina voisin pitää sitä naivina, mutta olen oppinut pitämään sitä selviytymisenä vaikeina aikoina. 

Mielenkiintoisia, hyviä kirjoja on ollut niin paljon, että lempikirjaa en voi nimetä. Aikuisuudessa työelämässä avuksi tuli itsetuntemusta lisäämään psykologiset romaanit, joissa saattoi vertautua johonkin henkilöön ja hänen elämänviisauteensa. Miten ihanaa on ollut saada lukea luonnonkuvauksia, nähdä sielunsilmin kirjailijan avaama maisema. Ehkä on oppinut itse näkemään paremmin ympäröivän kauneuden. Kirjailija Paavo Rintalan TYÖMIES JA KUU-romaanin kuvaus elämän syksyn lähestymisestä, jossa työ liittyy luonnon mystiseen kauneuteen on vaikuttanut minuun eityisellä tavalla. ”Leikkuupuimurin raksutus ja kuu vehnän yllä. Väinö pui eikä ainoastaan vehnää – aikaa leikkuupuimuri korjaa.” 

Tällaiset kohdat kirjallisuudessa saa ajatukset liikkeelle. Lukijana haluan kokea ihmisen esteettisyyden, mutta myös nähdä kaiken raadollisuuden, koska kaikenlaista on. Lukeminen auttaa ymmärtämään.

Olen mielestäni tiedonjanoinen tyyppi joka haluaa tietää. Tähän tarpeeseen vastaa parhaiten sanoma- ja aikakausilehdet. Ainut paperilehti, joka vielä tulee, on Hämeen sanomat. Tyypillinen paikallisuutislehti. Tässä on on samoja asioita päivän kahden viiveellä kun Hesarissa.

Syventävää tietoa antaa sitten Helsingin Sanomat ja Suomen Kuvalehti. Parhailten asiat taustoittaa Suomen kuvalehti.

Tv-uutiset lähestyvät kovaa vauhtia iltapäivälehtiä. Luetaan lööppejä ja pyydetään lukemaan asiaa muualta.

Joidenkin tv-toimittajien toiminta hieman ärsyttää. Juonnetaan asiaa niin, että vastaajalle ei jää tilaa vastata. Koskee lähinnä ajankohtaisohjelmia.

Tekniikan Maailma tulee myös digilehtenä, Siltä luen lähinnä autoja ja teletekniikkaan liittyviä asioita. Se alkaa olla siinä ja tässä vieläkö jatkan sen tilausta.

Sitten on vielä oma maailma mitä luen tietokoneelta. Siellä on lööppimaillma vedetty huippuunsa. Siellä annetaan ymmärtää mutta ei ymmärretä antaa. Sitä voisi laskea klikkauskilpailuksi.

Sieltä saa vastauksen kenellä on uusi kaveri ja miksi vanha jäi. Kuka penensi rintojaan tai kenellä on upein peppu. Kuka on bongattu kenenkin kanssa ja tanssinut korva suussa.

Mistä asennennoista nainen/mies eniten pitää?? Missä asennossa lähti kynnet varpaista. Mutta kevenystäkin pitää elämässä olla. En tietäisi ellen olisi lukenut.

Sitten mennään kirjoihin joka on oma maailmansa.

Jos mennään kirjoihin kirjoittajan kautta, niin olen hyvin pitkälle pysynyt kotimaisissa kirjoittajissa, Väinö Linna, Mika Waltari. Suomen historia noin 1500luvulta eteenpäin ja erityisesti itsenäistymis-ajan historia ovat olleet mielenkiintoni kohteena.

Mika Waltarilta, Sinuhe Egyptiläinen, Mikael Karvajalka, Turms kuolematon jne. Ne veivät mennessään. Waltarilla on jokaisessa kirjassa “sankari “ jonka joku jumalainen nainen vie eräällä tavallaan turmioon. Varas renttu tms pitää sankarin pinnalla, “Varastaa vain sen mikä on kohtuullista.”

Väinö linnan kirjat ovat omalla tavallaan Suomen historiaa. Tuntematon sotilaan olen lukenut tosi monta kertaa. Jokaisella kerralla siitä löytää aina uutta. Kun lukee ahmimalla niinkuin minä, kannattaa hyvän kirjan lukea uudelleen . Myös lukenut Väinö Linnasta kertovan henkilöhistoriaa kertovan kirjan.

Sitten suuri harrastukseni on ollut kotimaisten vaikuttajien elämänkerrat. Luettelonomaisesti he ovat mm:

Kaikki presidentit, K J Stolberg, perustuslait, Lauri Kristian Relander, reissulasse, Svinhuvud, juristi joka pakkovietiin Cenäjälle 1915 komeksi vuotta, Kyösti Kallio torpparilakien poistaja. Risto Ryti, joka teki Saksan kanssa sopimuksen josta sitten joutui LInnaan. Mannerhaim joka veihdettiin venäjän vaatimuksesta Rytin tilalle. Paasikivi kun Mannerhein sairastui ja sitten Kekkonen 1956-1981.

Sitten luettelonomaisesti politiikkoja jotka kaikki ovat olleet samaan aikan vaikuttamassa. Kaikki ovat elämänkertakirjoja. Sekä myös joitakin taiteen edustajien elämänkertoja.

Johannes Virolainen, Kalevi Sorsa, Paavo Lipponen, Juho Rihtniemi,,Pasikivi,Koivisto, Tuomioja, Tanner, Iiro Viinanen, Aadolf Ernrooth, Erik Heinrchs, Pekka Vennamo, Pekka Herlin, Kari Kairamo, Wuolijoen veljekset, Janne Virkkunen, Loistavat Erkot, Sixten Korkman, Alpo Rusi, Operaati Elop, Loistavat Paloheimot, Esko Aho, Risto Siilasmaa, Jorma Uotinen, Ragni Rissanen, Kari Lumikero, Kari Hotakainen, Tuomas Kyrö, Leif Segerstam....jne 

Luettelin siksi tälläisen litanian henkilöitä, tällöin saa paremman, miten monelta kantilta asioita voidaan kertoa. Jos lukee yhden ihmisen elämänkerran siitä saa aika suppean kuvan ja jopa pieni itsekehu on niihin piilotettuna, niin hyvässä kuin pahassa.

Jos kuvataan Kekkosta, hänestä löytyy mielipiteitä miltei jokaiselta tuon ajan aktiivipolitikolta.

Näin ykskantaan voi todeta. Hekin olivat vain ihmisiä, kuten mekin.

Niin ja sitten ei saa unohtaa paikallishistorioitsijaa Eero Ojasta. Hänen kirjansa ovat lukemisen arvoisia. Mikä on Kanunki ? Sekin selviää Eero Ojasen kirjasta. Sitä paikallishistoriaakaan ei pidä vähätellä.

Markun mietiskelyä