Millainen lukija olen.. Meillä kotona luettiin paljon, kirjoja ja lehtiäkin tuli useampia. Minulle luettiin paljon satuja, aivan ihania. Joitakin niistä halusin kuulla uudestaan ja uudestaan. Osasin varmaan jotkut ulkoa, sillä huomasin heti, jos äiti yritti oikaista jossain kohtaa.
Kirjojen maailma aukesi minulle siis jo varhain ja opin lukemaankin paljon ennen kouluikää. Koulussa ihana opettaja antoi minun lukea koulun kirjaston kirjoja sillä aikaa, kun muut vielä opettelivat lukemaan.

Kun sitten sain kirjastokortin Kustaa Hiekan lukutupaan, kannoin kassikaupalla kirjoja kotiin ja käsikirjastossa tutkin Grimbergin historian kirjoja haaveillen joskus vielä matkusavani Egyptiin pyramideja tutkimaan.Kotona luin kirjahyllystä varmaan useimmat kirjat sitten myöhemmin.

Yleensä lukemiseeni ei puututtu, joskus iltaisin käytiin huomauttamassa, ettei liian myöhään saa lukea.Mutta mukava kirja piti lukea loppuun yhtä kyytiä. Kerran sitten jäin kiinni. Naapurillamme rovastilla oli tapana silloin tällöin lauantaisin tulla äidin lämpimille karjalanpiirakoille ja niinpä hän kerran kysyi, onko joku kipeänä. Hän oli herännyt keskellä yötä ja nähnyt meillä valoa vielä kahden aikaan

. Minä siis herkuttelin kirjoilla. Lukemiseen tuli sitten muutos, kun yliopistolla kielten opiskelijana piti tutustua kunkin maan kirjallisuuteen ja piti analysoida teoksia.Inhosin analysointia. Kun opintojen jälkeen otin kirjan käteen, aloin heti analysoida. Se jäi siis ns. päälle, nautinto lukemisesta kärsi huimasti. Lopetin lukemisen muutamaksi vuodeksi, kun dekkariakin lukiessa aloin miettiä muuta kuin juonta. Perhe alkoi ostaa lahjaksi runoteoksia toivoen, että vähitellen pääsisin irti.

Nykyisin iän mukana aihepiirit ovat selvästi muuttuneet muistelmien, elämäkertojen, historiallisten romaanien ja matkakirjojen suuntaan. En enää mielelläni osta kirjoja, sillä meillä on kaikki kirjahyllyt täynnä, varmaan sata metriä kirjoja. Nyt kirjasto on lukijan aarrekammio.
 

 

Pikku kaarnaveneeseeni ei paljon mahdu.

Vaan paljonko voikaan yksi ihminen.

 

Lastaanko sinne -

 

pyytämisen sijaan enemmän antamista,

kaunan sijaan enemmän anteeksiantoa,

 

ennakkoluulon sijaan suvaitsevaisuutta.

hymyäkö enemmän kuin murjotusta.

Ottaisinko ystäviin useammin yhteyttä kuin he meihin

ja osaisinko kuitenkin välttää maanvaivana olon.

 

Kuuntelisinko enemmän kuin puhuisin itse.

Muistelenko mielipahalla heitä, jotka tahtoivat loukata

vaiko ymmärtäisin ja unohtaisin.

 

Olisinko välinpitämätön apua tarvitsevia kohtaan

vai huomaisinko heidät ja auttaisin.

Kulkisinko kiusatun ohi

vai rientäisinkö avuksi.

Olisiko minulla siihen riittävästi oikeamielisyyttä, rohkeutta.

 

Osaisinko surussa lohduttaa oikealla tavalla

ja löytää oikeat sanat tai olla hiljaa vierellä.

 

Mahdanko mitään maailmassa tapahtuville kauheuksille.

Päivittelyn sijaan voisin edes hiljaa rukoilla.

Jaksanko enää uskoa parempaan maailmaan.

Voinhan edes toivoa.

Sirkka

Tuntuu siltä, ettei maapallo ole tasapainossa, ellei jossain päin käydä sotaa.

Historia toistaa itseään, ajanlaskun alkupuolella 300-400-luvulla oli suuret kansainvaellukset.

Joku sanoikin, että vielä sekin tapahtuu. Ja nyt meillä on . Hädissään miljoonat ihmiset jättävät kotinsa pelastautuakseen.

Ehkä minun pieni kaarnalaivanikin voi jotain tehdä. Mutta tarvitsemme myös ison sillan vastaanottamaan. Sen rakentamiseen tarvitaan taloudellisten resurssien lisäksi pilareiksi lämmintä hymyä, ystävällistä katsetta, lempeitä ajatuksia, kannustavia sanoja ja arvostusta

 

Kaarina.

 

Siinä minä seison vanhana ja kumaraisena, kolhuja saaneena. Ahdistettuna kahden tien puristukseen. Kumpikin on työntynyt lähemmäs ja lähemmäs, niin Tampereelle vievä rautatie kuin Merventiekin. Ja puutkin kasvaneet miltei kiinni, yksi jopa kaatui minua vasten ja murjoi minua entisestään.  
Muistelen aikoja kauan sitten, kun mökissä kaikuivat iloiset ihmisäänet. Mutta minkäs teet, pakko heidän oli muuttaa pois, kun teitä levennettiin ja tontti kävi liian pieneksi kenenkään asua. Niin minä jäin tähän yksin. Kauankohan vielä jaksan…

 

KAARINA

Kävellessäni yli 100-vuotiaan mummunmökkini pihaan ohitan aina punaisen aution mökin valkoisine pihtipielineen. Kuistin katto on jo romahtanut ja ovi on repsottanut auki kymmeniä vuosia. Pienellä tontilla on villiintynyt puutarha, josta näkee, että sitä on hyvin kauan sitten hoidettu. Omenapuut ovat vanhuuttaan lahonneet paikoilleen ja viinimarjapensaat nuokkuvat sammaloituneina. Pihlaja-angervo on vallannut suuren osan tontista. Talvella jänikset asustavat kivijalan alla. Mutta kun lumet keväällä sulavat miltei koko tontti on sinisenään sinivuokkoja. Kesällä kukkii muutama varjolilja siellä täällä. Sinä aikana, kun viereinen mummunmökkini on suvussani ollut, noin 50 vuotta, ei mökissä ole asuttu. Kyläkirjasta saan selville, että rakennus on pystytetty 1910-luvun alussa.

Pari kertaa olen varovaisesti astellut sinne sisään. Siellä on tupa ja makuuhuone, vielä jonkun verran kalustettukin. Makuuhuoneen seinällä on kuva nuorestaparista. He siis ovat olleet mökin asukkaat. Kylän vanhoilta naapureilta saan vähän tietoa näistä ihmisistä. He ovat olleet nimeltään Hilma ja Alfred. Hilma on ollut kylän pyykkäri, kulkenut taloissa pesemässä isot pyykit. Kun taloissa oli pitoja, häitä tai hautajaisia hän toimi pitokokin apuna. Alfred oli ammatiltaan muurari. Hän on oletettavasti muurannut minunkin mökkini hellan ja muurit.

Näen heidät mielessäni kalassa viereisellä Vanajavedellä. Kala mahtoi olla heidän tavallista ruokaansa, sillä tontilla ei ole ollut navettaa. Kesällä pari kolme kanaa tepasteli pihalla ja lammas oli lieassa tontin reunalla. Se piti nurmikon kunnossa ja oli muutoinkin helppohoitoinen. Syksyllä se teurastettiin ja lihat suolattiin. Villojakin siitä sai .

 

Hilma oli hyvin lapsirakas. Hänen onnettomuutensa oli, etteivät he saaneet lapsia. Naapurin lapset juoksivat usein hänen luokseen juttelemaan ja silittelemään heidän kissaansa. Nyt vanhoina he muistelevat mielihyvällä ystävällistä Hilma-tätiä.

 

Hilma ja Alfred olivat vielä alle kolmekymppisiä, kun syttyi kansalaissota. Ammattinsa puolesta pieneläjinä Alfred olisi värvätty punaisten puolelle rintamaa. Hän ei halunnut sotia kummankaan puolella. Hän oli rauhan ihminen ja tyytyväinen elämäänsä. Pariskunta pakkasi ruokatarpeita mukaansa reppuihin ja koreihin sekä lämpimiä vaihtovaatteita ja taivalsivat kauas Hattulan metsiin, paikkaan, jonne ei ollut enää polkuakaan. Siellä oli vielä pystyssä yhden manan majoille menneen sukulaisen tönö. Siellä he yrittivät tulla toimeen parhaansa mukaan niin kauan kuin sotaa kesti. Niin he onnistuivat välttämään kauhean sodan ja saivat palata kotiin, rakkaaseen mökkiinsä.

 

Alfredin kunto oli kuitenkin heikentynyt noissa huonoissa oloissa ja heikoissa ruoissa. Hän alkoi yskiskellä ja valitella rintaansa. Jaksoi kuitenkin vielä muutamia vuosia käydä muuraamassa. Kerran kotiin palatessa hän oli niin huonossa kunnossa, että täytyi mennä lääkärille. Vaiva osoittautui keuhkotaudiksi. Siihen hän menehtyi 40-vuotiaana. Hilma jäi yksin asustamaan mökkiä ja eli yli 60-vuotiaaksi.Mökki jäi sen jälkeen tyhjilleen, koska lapsia ei ollut. Ei ollut myöskään läheisiä sukulaisia. Kukaan ei teettänyt perunkirjoitustakaan eikä kukaan näin ollen omista paikkaa. Sitä ei tavallaan ole olemassa. Odotan ja pelkään tilannetta, jolloin katto sortuu lopullisesti lumen painosta ja jäljellä on sekalainen lautakasa.

En voi välttää tunnetta kaiken katoavaisuudesta, kun pysähdyn katsomaan, mitä mökille kuuluu. Siinä on mukana surua ja kaihoa. Tulee mieleen Saarnaajan sanat: Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta. Sukupolvi menee, sukupolvi tulee, mutta maa pysyy ikuisesti. Tuo vanha puutarhatontti säilyy ja vielä joskus siinä on hoidettu puisto tai perunamaa. Jonain päivänä siinä on pieniä lapsia leikkimässä ja Hilma ja Alfred hymyilevät taivaassa.

Sirkka