Kävellessäni yli 100-vuotiaan mummunmökkini pihaan ohitan aina punaisen aution mökin valkoisine pihtipielineen. Kuistin katto on jo romahtanut ja ovi on repsottanut auki kymmeniä vuosia. Pienellä tontilla on villiintynyt puutarha, josta näkee, että sitä on hyvin kauan sitten hoidettu. Omenapuut ovat vanhuuttaan lahonneet paikoilleen ja viinimarjapensaat nuokkuvat sammaloituneina. Pihlaja-angervo on vallannut suuren osan tontista. Talvella jänikset asustavat kivijalan alla. Mutta kun lumet keväällä sulavat miltei koko tontti on sinisenään sinivuokkoja. Kesällä kukkii muutama varjolilja siellä täällä. Sinä aikana, kun viereinen mummunmökkini on suvussani ollut, noin 50 vuotta, ei mökissä ole asuttu. Kyläkirjasta saan selville, että rakennus on pystytetty 1910-luvun alussa.

Pari kertaa olen varovaisesti astellut sinne sisään. Siellä on tupa ja makuuhuone, vielä jonkun verran kalustettukin. Makuuhuoneen seinällä on kuva nuorestaparista. He siis ovat olleet mökin asukkaat. Kylän vanhoilta naapureilta saan vähän tietoa näistä ihmisistä. He ovat olleet nimeltään Hilma ja Alfred. Hilma on ollut kylän pyykkäri, kulkenut taloissa pesemässä isot pyykit. Kun taloissa oli pitoja, häitä tai hautajaisia hän toimi pitokokin apuna. Alfred oli ammatiltaan muurari. Hän on oletettavasti muurannut minunkin mökkini hellan ja muurit.

Näen heidät mielessäni kalassa viereisellä Vanajavedellä. Kala mahtoi olla heidän tavallista ruokaansa, sillä tontilla ei ole ollut navettaa. Kesällä pari kolme kanaa tepasteli pihalla ja lammas oli lieassa tontin reunalla. Se piti nurmikon kunnossa ja oli muutoinkin helppohoitoinen. Syksyllä se teurastettiin ja lihat suolattiin. Villojakin siitä sai .

 

Hilma oli hyvin lapsirakas. Hänen onnettomuutensa oli, etteivät he saaneet lapsia. Naapurin lapset juoksivat usein hänen luokseen juttelemaan ja silittelemään heidän kissaansa. Nyt vanhoina he muistelevat mielihyvällä ystävällistä Hilma-tätiä.

 

Hilma ja Alfred olivat vielä alle kolmekymppisiä, kun syttyi kansalaissota. Ammattinsa puolesta pieneläjinä Alfred olisi värvätty punaisten puolelle rintamaa. Hän ei halunnut sotia kummankaan puolella. Hän oli rauhan ihminen ja tyytyväinen elämäänsä. Pariskunta pakkasi ruokatarpeita mukaansa reppuihin ja koreihin sekä lämpimiä vaihtovaatteita ja taivalsivat kauas Hattulan metsiin, paikkaan, jonne ei ollut enää polkuakaan. Siellä oli vielä pystyssä yhden manan majoille menneen sukulaisen tönö. Siellä he yrittivät tulla toimeen parhaansa mukaan niin kauan kuin sotaa kesti. Niin he onnistuivat välttämään kauhean sodan ja saivat palata kotiin, rakkaaseen mökkiinsä.

 

Alfredin kunto oli kuitenkin heikentynyt noissa huonoissa oloissa ja heikoissa ruoissa. Hän alkoi yskiskellä ja valitella rintaansa. Jaksoi kuitenkin vielä muutamia vuosia käydä muuraamassa. Kerran kotiin palatessa hän oli niin huonossa kunnossa, että täytyi mennä lääkärille. Vaiva osoittautui keuhkotaudiksi. Siihen hän menehtyi 40-vuotiaana. Hilma jäi yksin asustamaan mökkiä ja eli yli 60-vuotiaaksi.Mökki jäi sen jälkeen tyhjilleen, koska lapsia ei ollut. Ei ollut myöskään läheisiä sukulaisia. Kukaan ei teettänyt perunkirjoitustakaan eikä kukaan näin ollen omista paikkaa. Sitä ei tavallaan ole olemassa. Odotan ja pelkään tilannetta, jolloin katto sortuu lopullisesti lumen painosta ja jäljellä on sekalainen lautakasa.

En voi välttää tunnetta kaiken katoavaisuudesta, kun pysähdyn katsomaan, mitä mökille kuuluu. Siinä on mukana surua ja kaihoa. Tulee mieleen Saarnaajan sanat: Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta. Sukupolvi menee, sukupolvi tulee, mutta maa pysyy ikuisesti. Tuo vanha puutarhatontti säilyy ja vielä joskus siinä on hoidettu puisto tai perunamaa. Jonain päivänä siinä on pieniä lapsia leikkimässä ja Hilma ja Alfred hymyilevät taivaassa.

Sirkka